Tiedätkö sen tunteen, kun tekisi mieli vaan huutaa toiselle: "Mikset sä tajua? Mikset tajua, että mä välitän susta?" Mutta kuitenkaan ei voi. Tai ei uskalla. Ärsyttävä tunne sisällä, kun tuntuu, että jotakin on alkanut tai alkamassa, muttet ole varma. Etkä voi tai osaa kysyä, että onko tunne oikea. Ei voi kuin antaa ajan kulua. Katsoa, mitä elämä eteen taas tuo.

 

Jotenkin hassua, että viikkoja, jopa kuukaisia, juttelee jonkun kanssa netissä ilman mitään sellaisia viboja, että tästä voisi syntyä jotain muutakin, mutta tavatessa tuleekin ihan erilainen olo. Yleensähän tuo menee toisin päin.

 

Minusta tuntui siltä, että on paljon kirjoitettavaa. Nyt en saakaan irti itsestäni juuri mitään. Ajatukset harhailevat koko ajan. Johtunee kiireestä. On niin monta asiaa, jotka pitää ehtiä tekemään muutamassa viikossa, että miten mahtaa pieni ihminen pysyä matkassa mukana. No, yritettävä se taas vaan on.

Miksi joka asiasta täytyy olla pahoillaan? Miksi kaikkea täytyy pyytää anteeksi? Sitä, että on väsynyt, ettei jaksa lähteä jonnekin, ettei jaksa katsella, kun tulee kohdelluksi kuin kilo paskaa, ettei jaksa käydä Facebookissa, ettei jaksa hymyillä 24/7, että on bad hair day, että sattuu, että jalat ovat maitohapoilla, ettei avaudu asioistaan jokaiselle, että haluaisi mennä talviunille, että on toisinaan hyvinkin epäsosiaalinen, että on hyvä työssään (juu, tätäkin joutuu joskus pyytämään anteeksi), että kärsii oppimisvaikeuksista, että käy töissä, vaikka on sairaslomalla, että on päiviä, kun haluaisi käpertyä kuoreensa.

 

Huomenna saan huilata. En lähde ainakaan päivällä minnekään. Lenkille toki. Toivottavasti on kaduilla rauhallista. Vien koirat metsään, jos oma kunto kestää. Lumipedot haluaisivat metsään juoksemaan. Tänään täytyisi (perkeleen konditionaalit!!) selviytyä ruokakaupasta. Ajatuskin hirvittää. Tosin en tiedä ehdinkö kauppaan lainkaan, kun olen edelleen kotona ja työt alkavat parin tunnin päästä.

 

Eräs ihminen olisi halunnut blogini osoitteen, kun sivulauseessa mainitsin kirjoittelevani sellaista. Juu, ei onnistu. On mukavampaa tietää, että tätä lukevat vain ja ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne minua. Muuten ajatus päiväkirjamaisesta blogista olisi ihan kamala. Haluan kirjoittaa tänne avoimesti ja rehellisesti kipeistäkin asioista. Siksi en halua antaa osoitetta kenellekään.

 

Vaikka en joulua itse vietäkään, toivotan silti kaikille niille, jotka tänne ovat eksyneet, oikein hyvää ja tunnelmallista joulua. Toivottavasti joulu on teille sitä, mitä sen haluattekin olevan. Toivottavasti teillä on ympärillänne perhe, joka rakastaa teitä ja viettää joulua kanssanne. Syökää niitä jouluherkkuja, joista nautitte ja pitäkää toisistanne huolta. Oma perhe on valtavan iso ja tärkeä asia. Muistakaa kertoa rakkaillenne aina välillä, että he ovat teille tärkeitä. Puhukaa asioista, jotka kalvavat mieltä ja selvittäkää riidat. Muistakaa tehdä kompromisseja, mutta älkää tehkö niitä oman hyvinvointinne kustannuksella kuitenkaan. Perhe on valtavan suuri voimavara ja tuki. Pitäkää siitä kiinni ja antakaa sille arvoa. Olkaa samaan aikaan hiukan itsekkäitä, mutta sillä tavalla, ettei se satuta muita. Jokaisen ihmisen pitäisi saada olla arvokas jollekulle toiselle. Ja jokaisella ihmisellä pitäisi olla joku, joka on hänelle arvokas.

Ei kai se mikään ihme ole, jos väsyttää, kun ei yhtään ainoaa yötä nuku kunnolla. Maksimissaan parin tunnin pätkissä menee yöt ja välissä saatan olla sen pari tuntia hereilläkin. Sairaalassa sain opiaatteja (tai jotain johdannaisia what ever) leikkauksen jälkeen ja jotain muuta tuitsakkaa ainetta suoraan suoneen ennen leikkausta, ja ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin fyysisesti, miksi narkkarit eivät pääse aineista irti. Ottaisin sen fiiliksen nimittäin mieluusti takaisin. Hetken mun oli tosi hyvä olla. Ei sattunut, eikä mikään painanut mieltä. Oli autuas olo.

Elimistöni on kerännyt nestettä ihan kamalasti ja se luultavasti aiheuttaa tuon jalkakivun. Jalat ovat maitohapoilla jo parin tunnin seisomisen jälkeen. Yritän silti jaksaa töissä. Onneksi näin joulun alla asiakkaita riittää ja on muuta ajateltavaa kuin omat murheet. Vaikka ne siellä mielessä koko ajan ovatkin.

On ollut jännä huomata, että jotkut lukevat blogiani. Yhtään en vaan tiedä, keitä ne jotkut ovat. Kukaan tutuistani ei tätä lue, koska kukaan ei tiedä koko blogin olemassaolosta mitään. Onneksi. Olen itsekin löytänyt muutaman blogin, joita seuraan.

Työt kutsuvat taas, eikä tänään ehdi kovin pitkästi kirjoittaa, vaikka ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon. Nöyryytetty olo painaa edelleen mieltä ja mieli tekisi tehdä jokin lapsellinen temppu kostoksi. Mutta nousen sen yläpuolelle. Miksi tuhlata energiaa kusipäähän. Yritän nyt mennä tunnin kerrallaan eteenpäin. Jollain tavalla koitan selvitä, vaikka päivä päivältä on vaikeampaa keksiä, että miksi.

Sain viime yönä kokea oikein kunnon nöyryytyksen, mistä seurasi niin paha olo, että olisi tehnyt mieli oksentaa.

Pidän eräästä miehestä. No helvetti. Myönnetään. Olen korviani myöten rakastunut erääseen mieheen, jonka kanssa ollaan treffailtu n. 2,5 kuukautta. Välissä tapahtui jotain, minkä vuoksi hän kysyttäessä totesi, että parempi jatkaa kaverilinjalla. Ookoo, ei siinä mitään. Kunhan homma on selkeä. Noh. Sen jälkeen olemme päätyneet sänkyyn pari kertaa. Ja minä ainakaan en harrasta seksiä kavereitteni kanssa. Meillä on molemminpuoleista silmäpeliä ja muutenkin seurustelutyyppistä toimintaa. Mutta mutta....

Eilen illalla ajelin hänen luokseen. Vein pienen joulupaketin. Halasi mua. Hän avaa paketin vasta jouluaattona. Fine. As he wishes. Otin yhden lonkeron hänen luonaan, joten olin täysin ajokuntoinen, kun hän kahden aikaan keksi, että mennään käymään n. 20 kilometrin päässä sijaitsevassa baarissa. No ei siinä mitään. Kyllä mä voin ajaa. Ei se ole mulle koskaan ollut mikään ongelma. Hän sanoi, että voin sitten jäädä yöksi hänen luokseen. Mentiin hänen autollaan.

Baarissa meillä oli alkuun ihan hauskaa. Laulettiin karaokea ja heitettiin huulta. Oli aika hiljainen ilta. Joku mimmi lauloi suht hyvin. Yhdessä kohtaa tuo mies pyysi mua hakemaan hänelle drinkin ja ottamaan itsellenikin limsaa. Olkoon, mä haen. Ja kun mä tulen pöytään takaisin, tuo hetki sitten lauluvuorossa ollut mimmi istuu mun paikallani miehen vieressä. He naureskelevat ja höpöttelevät kuin ekoilla treffeillä. Tuli miehen vuoro laulaa. Siinä kohtaa tuo mimmi sanoi mulle, että eihän se häiritse, että hän tuli juttelemaan, kun hän kysyi kyllä mieheltä, että ettemme me ole yhdessä. Kysyin mimmiltä, että mitä mies vastasi. Oli vastannut olevansa sinkku.

Kiitos. Märkä rätti päin naamaa. Sattui. Ja lujaa. Sattuu edelleen. Mimmikin meni vähän vaikeaksi, mutta totesin vain, että ookoo, jos hän sanoi niin, niin minä en kommentoi mitenkään. Ja ne kaksi kehtasivat vielä lärpättää ja vaihtaa numeroitakin illan aikana. Jos olisin ollut liikkeellä omalla autollani, olisin häipynyt saman tien. Oli nöyryyttävää, että jouduin katselemaan tuota. Miksen sanonut mitään. Miksen pitänyt puoliani kerrankin ja antanut tulla oikein olan takaa. Miksen??

Juuri ennen valoa sanoin, että haluan nyt lähteä. Kävellessä autolle mies sanoi antaneensa työkaverinsa numeron sille mimmille. Paskat. En usko. Valehteli aivan takuulla.

En jäänyt yöksi. Lähdin aika vähäsanaisena ajamaan kotiin omalla autollani. Itkin matkan. Ja edelleen itkettää.

Miksi minut pitää aina rikkoa? Olen ollut rikki niin monta kertaa, etten tiedä saako näitä palasia enää kokoon. Enkö todellakaan ole sen arvoinen, että joku välittäisi musta niin paljon, ettei rikkoisi minua tahallaan? Mä annan itsestäni 100 %. Laitan aina muut etusijalle ja tämä on tulos. Mitä pahaa mä olen tehnyt? Ehkä mä vaan en ole sen arvoinen, että kukaan pitäisi mua niin tärkeänä. Ei, en mä ryve itsesäälissä. Musta tuntuu tältä ihan oikeasti. On kovin vaikea enää uskoa ihmisiin.

Kohta on joulu. Ja silloin muhun sattuu taas. Olen yksin koko joulun. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Juuri nyt mua sattuu sydämeen. Keskiviikkona minut leikattiin, mutta nämä leikkausarpien kivut ovat aika pientä sen rinnalla, miten paljon sydämeen sattuu.

Haluasin sanoa hyvästi.

Kun sitä velloo kaikissa murheissaan päivästä toiseen, on pakko yrittää löytää positiivisiakin asioita, jotta jaksaa edes vähän roikkua mukana. Yritän nyt kirjoittaa niitä asioita ylös.

 

Uusi päiväpeite. Jep. Pakko iloita pienistä asioista. Löysin kirpputorilta ihan mun näköisen päiväpeitteen. Siinä on mun lempivärit. Punaista, mustaa ja valkoista. Hintaa oli hurjat neljä euroa ja kunto ihan priima.

 

Hyvä kahvi. Isosta mukista ja rasvattomalla maidolla. Maha ei kestä niin paljon, kuin haluaisin juoda. Mutta on se vaan hyvää.

 

Musiikki. En kestäisi päivääkään ilman musiikkia. Spotify huutaa biisejä fiiliksen mukaan. Ei pelkkiä märehtimisbiisejä, vaan melodisesti kiinnostavia kappaleita, jotka uppoaa muhun. Sanoitukset on myös tärkeitä. Genrellä ei ole väliä, jos biisi muuten kolahtaa.

 

Kirjoittaminen. Tämä on vasta kolmas kerta, kun kirjoitan tänne blogiin, mutta silti tästä on tullut jo nyt jonkin sortin henkireikä. Helpottaa, kun tiedän, että voin tulla kirjoittamaan tänne. Kirjoittelen myös biisejä ja novellejakin toisinaan. Runoja kirjoittelen myös, mutta niitä nykyään harvemmin. Ehkä pitäisi kunnostautua silläkin saralla. Ehkä joka päivä pitäisi kirjoittaa ylös yksi hyvä asia. On vaan päiviä, jolloin niitä on tosi vaikea keksiä.

 

Marilyn-taulut. Tykkään niistä paljon. Kolme olen onnistunut tähän mennessä hankkimaan.

 

Hymyilevät lapset. Kun vieras lapsi jossakin julkisella paikalla katsoo suoraan silmiin ja hymyilee. :) Siitä tulee samalla sekä hyvä että paha olo. Hämmentävää.