Minkä vuoksi kolmekymppinen lapseton sinkkunainen haluaa alkaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kirjoittamaan blogia? Mitä sanottavaa tällaisella ihmisellä voi olla?

 

Hyviä kysymyksiä. En tiedä vastauksia, mutta voin arvata. Hänellä on asiaa. Minulla on asiaa. Kenelle? Itselleni kaiketi. Kun sekasorto, tunteet ja elämän moninaisuus sekoittuvat päässä, on jonnekin pakko purkaa ajatuksiaan. Vaikkapa ihan vain itsensä vuoksi.

 

Kuka minä olen? Olen tuota kysymystä miettinyt tänä vuonne ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. Voin määritellä itseni monellakin tavalla. Olen sinkku, eronnut, opiskelija, työntekijä, koirankusettaja, tytär, sisko, vuokralainen, autoilija, lihansyöjä, keräilijä, karaokelaulaja, pöytälaatikkokirjoittelija, biseksuaali, ajattelija, haaveilija, ammattilainen, ex-tupakoija ja laihduttaja. Olen sosiaalinen, rakkaudennälkäinen, lapseton, positiivinen pessimisti, tunteellinen, yllytyshullu, kapinallinen, ystävällinen, sanavalmis, epätoivoinen, uskollinen, rehellinen, haavoittuva, jätetty, petetty, satutettu, rikottu, ymmärtäväinen, pitkävihainen, rationaalinen ja rakastava. Miten nuo kaikki asiat voivat löytyä yhdestä ihmisestä? Naemmä helposti. Tai vaikeasti. Mutta siellä ne kuitenkin ovat. Minussa. Osaan olla samaan aikaan helppo ja vaikea.

 

Lapsettomuus on yksi asia, joka halitsee tällä hetkellä elämääni hyvin vahvasti. Haluaisin lapsen, useammankin. Mutta yhdestäkin olisin äärimmäisen iloinen. Erosin keväällä pitkästä suhteesta. Ex-vaimoni kanssa yritimme saada lapsia lapsettomuushoidoissa. Tuloksetta. Tai syntyihän siinä toki tulostakin: rahat loppuivat. Kesä on mennyt aika railakkaasti. On tullut biletettyä ja vietettyä melko railakasta sinkkuelämää. Muutama muutaman viikon mittainen seurustelun tynkä on mahtunut joukkoon. Ehdokkaita on ollut hyviä ja huonoja. Pääosin kuitenkin huonoja. En etsi täydellistä ihmistä. Etsin minulle täydellistä ihmistä. Epätäydellisyys tekee siitä täydellistä. En ole prinsessa, enkä etsi prinssiä tai toista prinsessaa. Olen ihminen ja etsin toista ihmistä. Olen enemmän sinut kroppani kanssa kuin koskaan ennen elämässäni. Olen onnistunut mittavassa projektissa laittaa fyysinen puoli parempaan kuntoon. Projekti jatkuu vielä. Tuskin koskaan loppuukaan. Peilille on mukava hymyillä.

 

Viime aikoina peilistä on tosin katsellut kyynelehtivä ihminen. Sillä on ikävä. Se haluaisi olla rakastettu, haluttu ja odotettu. Se haluaisi vierelleen sen toisen ihmisen, jonka kanssa voi rakastaa, olla, halata ja pussata, tapella ja naida kuin kanit. Ihmisen, joka olisi tuki ja turva. Ihmisen, jolle voisin olla tuki ja turva.

 

En ikävöi ex-puolisoani. Ikävöin elämää toisen ihmisen kanssa. Ikävöin sitä, että voin sanoa: "Mä rakastan sua." Ikävöin saada kuulla sen. Ikävöin yhteisestä tulevaisuudesta puhumista, suunnitelmien tekemistä, kotiruuan laittamista, kainalossa makoilemista ja peiton jakamista.

 

Pelkään jotakin. Tiedän sen, tunnen sen. Pelkään pelkoa. Pelkoa siitä, että olen yksin liian kauan ja kadotan itseni. Pelkään, etten osaa rakastaa itseäni. Pelkään, etten koskaan tule saamaan lapsia, omaa perhettä. Pelkään, että vihaan joulua, vauvauutisia ja ystävieni ultrakuvia lopun ikääni. Katkeroidun. Pelkään, ettei elämäni suurin haave koskaan toteudu. Olen aika rikki. Pahinta on se, että tiedän pelkoni olevan täysin aiheellinen.

 

Haluaisin pystyä pukemaan sanoiksi kaikki ajatukseni. Kaltevuudet. Haluaisin löytää keinon purkaa tuntemukseni. Ehkä juuri siksi kirjoitan. Sisälläni käy myrsky, jonka koitan lannistaa ennen kuin se pääsee ulos. Pelkään romahtamista. Se on aika lähellä. Toisinaan mietin paljonkin kuolemaa. Ajatus siitä tuntuu helpottavalta. Itse kuolemaa en pelkää, mutta haaveiden loppumista pelkään. Saavuttamattomuutta. Toisaalta tunne siitä, ettei tarvitsisi itkeä ja pelätä, tuntuu lohduttavalta. Jos kaikki loppuisi, ei enää olisi pelkoa ja pahaa oloa. Ei olisi haaveita, muttei myöskään tarvitsisi miettiä, saanko elämältä mitään niistä asioista, jotka haluaisin. Ei tarvitsisi tyytyä sekundaan.

 

Elämäni on tällä hetkellä yhtä konditionaalia. PitäISI tehdä, pitäISI olla, pitäISI sitä ja tätä. En minä jaksa. Voimani ovat käyneet todella vähiin. PitäISI pyytää apua. Kun en jaksa enää sitäkään. Yritän löytää voimia. Jokainen päivä käy edellistä raskaammaksi tässä taistelussani oman itseni puolesta. Ei kukaan rakastu ihmiseen, joka on näin hajalla. Tiedän sen. PitäISI korjata tilanne. Rikkinäisen ihmisen ei pitäisi haaveilla perheestä. Entäs, jos se perheettömyys on syy siihen, että ihminen on rikki. Miten voi ensin korjata itsensä saadakseen sen?

 

Miten?